Saima Harmajan runoja
Kevät
Tulen kuoleman varjon maasta. Tulen iltaan vaaleaan. Näen mykkänä: vihreä huntu on tullut ja kietonut maan. Ja on tuulta ja tuoksua lauhaa, ja linnunlaulua soi, - kun omassa rinnassani sydän kuoleva vaikeroi.
Oi ei! Tämä maa on kaunis! Tämä on ja pysyy ja jää. Se, mikä on iskenyt minuun, ei voi tätä järkyttää. Tämä heleä, kostea multa, tämä kirkkaus loppumaton, se ei välitä, välitä, vaikka joku sydän murtunut on.
05/1931
Rannalla
Ihanat vaaleat pilvet liukuvat taivaalla. Hiljaa ja lumoavasti laulaa ulappa.
Aaltojen hyväilystä hiekka on väsynyt. Tulisit aivan hiljaa, tulisit juuri nyt -
17.3.1930
Sidottu
Sun sylissäsi usein kuuntelin syvintä rauhaa, joka virtas minuun. Mut yhtä usein, vangittuna sinuun sinussa siipiäni räpytin.
Ei rakkaus voi koskaan olla vapaa. Se yksin sidottujen aarre on. Mut läpi rakkauden ristikon olevan ääriin vangin silmä tapaa,
salatut aukoo se, mi kahlitsee, ja kaikkeudeks kaartuu ahdas maja. Se sydän, jok' on askelteni raja, maailman sydämeksi laajenee.
27.10.1934
Odottaja
Sydämessä armo rauhan varron mielin iloisin, kivun hetkin lyhyin, lauhan levon hetkin pitemmin, miten kääntyy elämäni, minne, askel, minut viet, vaikka vielä silmiltäni suljettu on kaikki tiet.
Kahden valtakunnan rajaa tyyni laakso vartioi. Siellä odottajan majaa sydän harras pitää voi. Musta kuilu yksin johtaa maahan, jota tunne en; jyrkän vuoren jalka kohtaa tiellä kodin entisen.
Ohenevan hunnun maisen tiedän tiellä molempain, selkenevän jumalaisen poven salaisuuden vain. Siksi laakson vihannalla helppo odotella on, rakkauden siiven alla, kypsyessä kohtalon.
28.3.1937
Väkevä kukka
Olen väkevä kukka, itänyt kuumassa maassa. Imin mullasta voimaa unessa autuaassa, minun teräni hehkuen kohosi aurinkoon. Niin tuli pohjatuuli ja repäisi kukkani irti, niin tuli myrskytuuli ja tempasi juureni pois. Ilmojen pyörteissä nousin, vaivuin vavisten, nääntyen, kauhua täynnä, mutta en sammua voinut. Mihin tuuli on varteni viskannut, olen juurtunut uudelleen, tuhat kertaa kuoleman jälkeen olen kukkinut uudelleen!
Minun levätä missään ei anna maa, sade varttani lyö, vilu vapisuttaa, joka tuulen henkäyksessä minun kukkani vaikeroi. Mutta ajasta aikaan muuta en voi kuin rakastaa, vain rakastaa maan ihmeellistä multaa, ja myrskyn ulvontaa. Niin kesken kuolemankamppailun näen äkkiä kirkkauteen: säde auringon lävitseni syöksähtää tulivirtana uudelleen, tuhat kertaa uudelleen! Minä en voi sammua milloinkaan. Minä, murtunut, huudan pauhinaan: Ole kiitetty, korkea Jumala, joka loit tämän taistelun maan.
13.9.1931
On maa
On maa, johonka unten jäljet katoaa. Lähemmäs sitä askeleeni vie jokainen tie. Min täällä menetin, sen löydän sieltä, mi täällä soperrusta, selvää kieltä on maassa, missä harha hajoaa.
On siellä toivo totta, turhaa pelko, salasta himmeimmästä kirkkain selko, ja syvin tuska enin lohduttaa. Kas, kyyneleet nuo, joihin ovat kummunneet poveni katkeruus ja raskaat surut, on vuorilähde, josta voimaa juon. Jos tuon ma sinne halvan rakkauden murut, käsiini jalokiviaarre jää, mi kimmeltää.
Ja vainajat säteillen siimeksessä kulkevat - oi ikävöity, vastassani lienet. Ma tartun käteen, jok' on kylmennyt, nään hymyn, jonka laskin hautaan varmaan. Syliini siellä nostan lapsen armaan, min kasvot pienet on täällä kielletyt.
On maa, johonka kaikki polut katoaa. Ken siellä on, ei katso heijastusta, mi meitä valaisee, kun tie on musta. Hän katsoo silmiin itse Olevaa.
On Rauhan maa.
8. - 9.12.1936
Taivaan niityllä (arkistolöytö 2004)
Saima Harmaja -seura on saanut olla julkistamassa yllättävää arkistolöytöä. Runoilijan jäämistöstä on löytynyt ennen julkaisematon runo, jonka olemassaolosta edes runoilijan sisar Kirsti Toppari ei ole ollut tietoinen. "Taivaan niityllä" -niminen runo on saatu päivänvaloon lähes 70 vuotta sen kirjoittamisen jälkeen. Sen ensiesitys tapahtui Sukuseurojen Keskusliiton 25- vuotisjuhlan avaustilaisuudessa 11.2.2004. Runon lausui Hannamaija Nikander, joka esitti Saimaa Lohjan Teatterin "Tähtikeinu"-näytelmässä.
Uupunut armas, kun sua tuudin, häipyi vierestä seinä, häilyi hohtava pilvien uudin, heleä taivaanheinä.
Kun sua suutelin vienoin huulin, havasit nauruun hentoon, pienien jalkojen hiipivän kuulin, lehahti siipiä lentoon.
Autuas heinä päivässä häilyi taipuen kasvojas kohti. Kuutamo taivaan lehdissä päilyi, kukista aurinko hohti.
12.11.1934
|