TEKIJÄÄ ETSIMÄSSÄ
Miksi luemme kirjoja? Me tunnemme tavallisesti nuo tarinat ja mitä niissä on, eiväthän ne paljon muutu. Me olemme itsekin ajatelleet jotakin sinnepäin, ajatukset ovat tuttuja, tunteet tuttuja. Onko niissä siis uutta meille?
Ei. Melkein kaikki ulkonainen on vanhaa ja tuttua. Ovathan ihmisten kohtalot, tuskat ja riemut jokseenkin samoja. Juonen jännityskään ei meitä enää lumoa, kuten lapsina. Kokeneina tiedämme alusta asti, kuinka käy, ja eiköhän meille ole jokseenkin samantekevää, kuinka paperilla asioiden käy. Meitä ei siis petä juoni eikä jännittävyys. Meitä eivät petä teeskennellyt tuskat, ei rakkaus, ei koristeelliset ikuisuudet, eivätkä suuret sanat, eivät heleät sunnuntai-ajatukset, ei vuolas vauhti, eivät taiteellisesti sirotellut somisteet, eivät yllättävät käänteet eivätkä hämmästyttävät yksityiskohdat. Kaikki nuo ovat ensikertalaista lukijaa, niin sanottua suurta yleisöä varten. Se antaa pettää itsensä helposti ja rakastaa juuri sitä pettymistänsä.
Meitäkin pettivät samat seikat noin kahdenkymmenen vanhana ja vähän ylikin vielä. Kuuluimme silloin suureen yleisöön, siksi emme tahdo mitään pahaa sanoakaan.
Mutta vaikka näin varoillamme olemme, luemme ja luemme yhä. Mitä siis kirjoista etsimme?
Me etsimme niistä tekijöitä. Meille tuottaa suuren ilon löytää tekijä. Kaikilla kirjoilla ei ole tekijää edes. Mutta jos kirjalla sellainen on, on hän kallis meistä. Hän puhuu meille aina. Me tapaamme hänet kirjan sivuilta vuosisatojen takaa. Hänen nimensä voi olla haihtunut, mutta hän itse elää, hän olkoon maasta mistä tahansa, oudoista sivistysoloista, jotka ovat olleet ja menneet. Hän ei ole mennyt keskuudestamme. Hän puhuu omalla äänellään tänään niin kuin vuosisatoja sitten. Aika ja paikka eivät hänelle esteitä rakenna. Hän avaa meille sydämensä, antaa meille ajatuksensa. Hän on meille ihminen elävä ja tunteva, Hän on hämmästyttävä sielunsa omituisen kokoonpanon ja sen suuren heijastuskyvyn tähden. Hän säteilee lämpöänsä ja valoansa. Meissä ikään kuin aukenee kapaloistaan jotakin, ja me tunnemme kasvavamme siinä valossa ja lämmössä. Hän toteuttaa meissä jotakin, jota olimme puuttuneet.
Ihmekö, jos olimme häntä etsineet ja kaivanneet? Tekijä on meidän ystävämme, jonka luokse voimme palata aina. Eikä hän meitä petä. Miksi siis turvaisimme epäluotettaviin ystäviin, kun luotettaviakin on monta.
Ja kun me luemme ja etsimme tekijöitä, vilahtelee ohitsemme kasvoja, jotka eivät meille mitään merkitse, kasvoja, jotka eivät meille kirkastu, kasvoja, joilla on valheellinen ystävyys, kasvoja, jotka meitä mairivat ja odottavat mairintaa, juhlallisia pyhäkoulunopettajan kasvoja, kasvoja lastenkamareista, keinottelijoiden kasvoja ja kasvoja kaikenlaisia. Sillä heillä ei ole meille mitään sanomista. He muodostakoot oman romaaninsa. Kieltämättä he ovat pala aikakauskirjaa hekin ja heillä on oma tehtävänsä. Ja tekijää etsiessä näemme, että tänne maailmaanhan mahtuu mainiosti, ei ollenkaan paikasta taistella tarvitseisi, vuosisadat ovat täynnä harva-asutusta, ja hengen maailmahan on kuin rajaton äärettömyys, jonne kokonaiset aurinkokunnat mahtuisivat.
Maria Jotuni: Avonainen lipas, 1929
|
